PÄÄKIRJOITUS 1/2010

Historia kiinnostaa – ja opettaa

Parisen viikkoa sitten ilmestyi painosta amerikkalaisen Gordon F. Sanderin lähes 600-sivuinen kirja Taistelu Suomesta 1939-1940. Sander tuli Suomeen ensi kerran 1977, ja yksi asia häntä ihmetytti: me suomalaiset puhuimme talvisodasta kuin se olisi päättynyt eilen.

Tietokirjailija, eversti Ahti Lappi sanoo Ilmatorjunta-lehdessä (3/2009) muun muassa, että suomalaisilla ei ollut vuonna 1939 mitään epäselvää, mistä suunnasta maata uhattiin – eikä taida olla vieläkään. Kansakunnan historiallinen muisti on pitkä – eikä maantieteellekään voi mitään.

Maailmassa on monimiljoonaisia kansoja, joilla ei ole omaa valtiota. Noin 15-miljoonainen kurdikansa, esimerkiksi, elää suurin piirtein paimentolaisoloissa viiden valtion alueella. On suoranainen ihme, että suomalaiset, jotka vasta äsken lukumäärässä ylittivät viiden miljoonan rajan, ovat pian vuosisadan kyenneet pitämään määräysvallassaan Euroopan erään alueellisesti laajimmista valtioista.
Lähihistoriamme tarkasteleminen tuo eläinkunnasta mieleen lähinnä liukkaan ankeriaan. Suomi näyttää merkillisesti onnistuneen luovimaan kaikkein pahimpien karikkojen ohi. Suuria tosin olivat 1900-luvun uhrauksemmekin: toistasataatuhatta parhaassa nuoruus- ja miehuusiässä ollutta miestä pelkästään kaatuneina, mutta uhrikaan ei olisi yksin riittänyt ilman, että kaikki muu loksahti paikalleen. Onko tässä kyse sattumasta, johdatuksesta, taitavista johtajista vai pelkästään hyvästä tuurista, riippuu pohtijasta ja tarkastelunäkökulmasta.

Itse asiassa tuntuu merkilliseltä ajatella, että muutamasta ensimmäisen maailmansodan jälkeen itsenäistyneestä maasta vain Suomi on kaikki nämä vuodet säilyttänyt valtiollisen itsenäisyytensä. Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen toki muutama muukin on itsenäistynyt uudelleen – esimerkkinä vaikkapa Baltian maat – ja muut nimellisesti itsenäisyytensä kylmän sodan läpi säilyttäneet vapautuivat niitä miehittäneistä vieraista joukoista.

Kannattaa varmaan muistaa sekin, että toiseen maailmansotaan osallistuneista, hävinneiksi tuomistuista valtioista Suomea ei koskaan miehitetty. Toiseen maailmansotaan osallistuneiden tai joutuneiden Euroopan valtioiden pääkaupungeista vain Moskova, Lontoo ja Helsinki olivat niitä, joita ei sodan missään vaiheessa miehitetty.

Onkohan niin, että kaikkein itsenäisin Suomi oli joskus 1920–30 -luvuilla ja ehkä vielä 1940-luvun alussakin. Sotien jälkeen meidän piti viitisenkymmentä vuotta kysyä ulkomaalaisilta, mitä meidän sopii tehdä. Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen Suomella on ollut jonkin verran enemmän liikkumavaraa, mutta voiko näin vähälukuinen kansa, joka on asettautunut asumaan Euroopan tälle kolkalle, koskaan olla täysin itsenäinen? Talvisodan 70-vuotismuistovuonna tämänkin pohtiminen on edelleen tarpeen.

Talvisodan historia tarjoaa hyvän esimerkin suurvaltojen toimintaperiaatteista. Sekä Saksan että Neuvostoliiton 1930-luvulla esittämät aatteelliset motiivit ja niiden keskinäiset vastakkainasettelut osoittautuivat valheeksi, jonka avulla peiteltiin suurvaltojen todelliset valtapyrkimykset. Neuvostoliiton tarkoituksena oli lyödä suomalaiset joukot nopeasti ja edetä Helsinkiin kahdessa viikossa sekä katkaista Suomi Oulun tasalta. Hyökkäyksessä kaikkia teiden suuntia käytettiin hyväksi. Suomalaisten sitkeään vastarintaan ei uskottu.

Historia opettaa, että valtiolla on aina armeija – joko oma tai vieras sekä senkin, että Suomella tulee aina olemaan suurvalta naapurina, ellei se ole semmoisen osa.

Kalevi Virtanen, päätoimittaja