PÄÄKIRJOITUS 1/2011
Tulikomentoja-lehdessä tapahtui hallittu rakennemuutos ja tämän vuoden alusta lähtien lehden päätoimittaminen on nyt minun vastuullani. Joulukuussa 2010 kun vuoden viimeinen lehti oli saatu painosta ulos ja edeltäjäni Kalevi Virtasen viiden vuoden päätoimittajuus päättyi, jätin itse haikein mielin Tykistömuseon ja siirryin töihin Helsinkiin Sotamuseolle suunnittelijaksi. Soittaessani Kaleville uutista oli langan päässä hetken hiljaista, kunnes kerroin että jatkan yhä lehden päätoimittajana eikä pesti palaa hänelle Sotamuseolle siirtymisestäni huolimatta. Helpotuksen huokaus, joka puhelimesta kuului, kertoi minulle, että päätoimittajan työ on vastuullinen ja aikaa vievä projekti. Haluan tässä yhteydessä kiittää Kalevia uuteen tehtävään opettamisesta ja neuvoista, joiden avulla olen haasteen ottanut vastaa. Lisäksi lehden toimituskunta ja erityisesti Sirkka Ojala on tehnyt aktiivisesti työtä lehden eteen. Päätoimittajan vaihdoksen lisäksi myös lehden ulkoasu on muuttunut sillä ensimmäistä kertaa se ilmestyy nyt kokonaan väreissä. Nyt lukija näkee kaikki kuvat sellaisina kuin ne on tarkoitettu.
Päätoimittajan vaihdos kuvaa hyvin sitä samaa muutosta, joka on tapahtumassa yhteiskunnassa ja joka vaikuttaa myös puolustusvoimiin. Kalevi on vielä sitä sukupolvea joiden isät joutuivat sotaan lähtemään ja vaikka sotakokemuksista ei kotona yleensä paljoa puhuttu on kuitenkin sotaveteraanien lapsilla voimakas yhteys sodan kokemukseen. Omat isoisäni olivat sodassa, josta selviytyivät, mutta valitettavasti minä en päässyt heitä koskaan tapaamaan. Työni puolesta museoissa olen toki tavannut runsaasti sotaveteraaneja ja kuullut heidän tarinoitaan, mutta omassa lähipiirissä ei tällaista tarinoijaa ole ikinä ollut. Tämä asia on jo todellisuutta sillä yhä harvemman veteraanin ollessa joukossamme, suora linkki menneisyyteen katoaa. Yhteiskuntamme muuttuu myös muulla tavoin. Yhä suurempi osa väestöstä on maahanmuuttajia taustaltaan, mikä luonnollisesti merkitsee sitä, ettei heillä ole samanlaista kytköstä kuin kantaväestöllä menneisiin sukupolviin. Emme enää voi esimerkiksi olettaa että koululaisryhmä, joka tulee museoon tietää sellaiset perustiedot jotka olivat aikoinaan kaikille selviä. Veteraanien perinnön välittäminen on yhä enemmän muistiorganisaatioiden vastuulla, jotka kertovat millaista aikoinaan on ollut ja miksi ihmiset toimivat tietyllä tavalla. Museoilla on tässä erityinen vastuunsa, sillä niissä esitellään sitä alkuperäistä esineistöä menneisyydestä, joiden avulla voidaan luoda linkki eri aikoina eläneiden ihmisten välillä.
Yhteiskunnan muutos näkyy myös puolustusvoimissa. Toisen maailmansodan taisteluista alkaa olla jo niin pitkä aika, että monelle varusmiehelle ja naiselle ne saattavat tuntua muuttuneen maailman myötä etäisiltä ja kaukana menneessä olleena aikana. Vielä 1960-luvulla kouluttajina oli pääsääntöisesti sodan käyneitä miehiä, mutta nykyään ei Puolustusvoimissa ole enää töissä henkilöstöä, jolle sota-ajasta olisi omakohtaisia muistoja. Puolustusvoimien onkin löydettävä perustelunsa nykymuotoisesta yhteiskunnasta ja sen puolustamisen tärkeydestä. Perinteet ovat se vankka kivijalka, jolle palvelus voidaan rakentaa, mutta yhtä tärkeää on usko tasapuoliseen ja vapaaseen yhteiskuntaan, jonka puolesta kannattaa taistella. Viimeisten sotiemme veteraanien poistuessa vuosien kuluessa joukostamme, meidän on kaikkien huolehdittava, että maa jonka puolesta niin monet ovat olleet valmiita antamaan henkensä on maa, joka yhä tänä päivänä on puolustamisen arvoinen.
Lopuksi vinkkinä lehden lukijoille: Tykistömuseolla järjestetään maaliskuun 5. päivä Tykistöseminaarin, josta löytyy lehdestä lisää tietoa. Jokaiselle tykistöstä kiinnostuneen kannattaa maaliskuussa siis suunnata Tykistömuseolle.
Lauri Haavisto, päätoimittaja
